Find the pure connection with your inner being, your soul.

keskiviikko 1. marraskuuta 2017

Omaan ulkonäköön kohdistuva kriittisyys




Kukaan ei ole niin kriittinen ulkonäköä kohtaan kuin ihminen itse. Kun katsomme itseämme peilistä, näämme usein ensimmäisenä virheet ja epäkohdat. Usein juuri nämä "virheet" ovatkin oikeasti sellaisia, joita muut meissä ihailevat tai vaihtoehtoisesti, joita muut eivät edes huomaa. Kriittisyyttä voidaan myös istuttaa ihmisen päähän, jos esimerkiksi lapsesta asti hoetaan jotain tiettyä asiaa. Olen itse kulkenut pitkän tien siihen, että voin olla tyytyväinen peilikuvaani. En ole täydellinen, vaan täydellisen epätäydellinen, niinkuin kaikki meistä. Aikoinaan olen ollut hyvinkin itsekriittinen ulkonäköni suhteen, mutta nyt huomaan, että ne asiat joista ennen pidin itsessäni vähiten onkin suurimmaksi osaksi nyt niitä asioita, joista tunnen tyytyväisyyttä ja tervettä ylpeyttä.

Nuorempana minulle yritettiin tehdä väkisin ongelmaa painostani. Söin normaalisti ja olin erittäin terve lapsi, energinen ja iloinen, olin vain luontaisesti todella hoikka. Ala-asteelta ylä-asteelle juoksin jatkuvasti terveydenhoitajalla painontarkkailussa, sillä poikkesin näistä kaikkien rakastamista käyristä. En luultavasti olisi ikinä itse tehnyt numeroa painostani tai hoikkuudestani, mutta kovasti sitä iskostettiin päähäni, että olen liian laiha. Sain myös kuulla siitä jatkuvasti, kuinka olen luikku, anorektikko, kukkakeppi ja mitähän muuta. Kerran lukion käytävällä kävellessäni kuulin, kun aikuiset ihmiset juttelivat minusta takanapäin. "Kamalan laiha toi tyttö, onkohan sillä joku sairaus!" "On kyllä hirveän näköistä tollainen!" Yleisesti ottaen taisi olla ihan ok huomautella laihalle ihmiselle hänen ruumiinrakenteestaan, mutta auta armias jos ylipainoiselle olisi mennyt laukomaan "läski"-juttuja, se taas olisi ollut suoraan kiusaamista. En ole ikinä ymmärtänyt tätä, enkä tule koskaan ymmärtämäänkään! Koulujen jälkeen en astunut vaa'alle moneen vuoteen. Nykyäänkään en oikeastaan piittaa vaa'an lukemista, vaan enemmänkin siitä miltä näytän ja millaiseksi tunnen oloni. Vasta nyt olen vihdoin onnistunut lihomaan, tänä vuonna olen lihottanut yhteensä 7 kiloa ja vaa'an lukemat saavat hymyn huulille. Tulee sellainen "näkisittepä tämän, arvon terveydenhoitajat!" fiilis. Mikä tärkeintä, tunnen vartaloni olevan parempi kuin koskaan.


Olen saanut aikoinaan paljon kuittailuja myös esimerkiksi pisamista (ah, kaikki ne teerenpaska ja hei-sulla-on-jotain-paskaa-naamassa-jutut). Nykyään pidän niistäkin, enkä todellakaan jaksa nähdä vaivaa peittääkseni niitä, niin kuin joskus aikoinaan.

Vuosikymmeniä minulle myös syötettiin tarinaa siitä, kuinka jalkani ovat paksut ja lyhyet. Oikeastaan se oli ehkä enemmänkin huumoripainoitteista huomauttelua lähinnä perheenjäsenteni suunnalta, mutta koska sitä on jatkunut koko elämäni, se on iskostunut mieleeni. Olen aina luullut, että olen hyvin paksujalkainen. Viime vuosina olen kuitenkin tarkastellut itseäni lempeämmin ja todennut, että ihan sopivat ne jalatkin ovat. Huomaan silti joskus edelleen tarkastelevani esimerkiksi reisiäni kun istun eri asennoissa, että milloin ne näyttävät paksuilta ja milloin eivät 😂

Pienistä rinnoista minua on huomauteltu jo ala-asteella, enimmäkseen poikien suunnalta. Kyllähän tämä yhteiskuntakin kaikkine mainoksineen vähän antaa sellaista kuvaa, että isompirintaiset naiset ovat seksikkäämpiä kuin pienirintaiset. Häpesin rintojani pitkään ja kadehdin muiden suurempaa rintavarustusta. Vasta itseasiassa viime vuosina olen oppinut näyttäytymään miehelleni yläosattomissa ilman häpeän tunnetta (ja olemme tunteneet kohta yhdeksän vuotta). Olen listannut mielessäni pienten rintojen hyviä puolia vuosia, ja alkanut vihdoin itse uskoa siihen, että rintani ovat ihan hyvät. Liivejä ostaessa ei tarvitse niin paljon miettiä tukea, voin mys liikkua ilman liivejä jos huvittaa, voin urheilla normaalisti, en tunne selkäkipuja jotka vaivaavat monia isorintaisia, voin rintojeni puolesta käyttää ihan minkälaisia vaatteita tahansa ja minua katsotaan silti silmiin eikä niiden alapuolelle.. 😉

Silmäkulmassa minulla on luomi, joka häiritsi itseäni erityisesti teini-iässä todella paljon. Harkitsin vuosia, että leikkauttaisin luomen pois. Luojan kiitos en sitä tehnyt, sillä hyvin todennäköisesti tilalla voisi olla nyt mojova arpi, josta lääkäritkin aikoinaan varoittelivat. Nykyään olen sinut luomeni kanssa ja jopa pidän siitä. Olen myös tajunnut, että kukaan muu ei oikeastaan kiinnitä luomeeni mitään huomiota. Olen joskus puhunut luomesta ihmisten kanssa, ja lähes kaikki ovat vasta siinä vaiheessa huomanneet koko luomen olemassa olon. Minulla kun joskus oli tunne, että kaikki huomaavat tämän "epäkohdan" minussa ensimmäisenä!



Käsivarressani oleva syntymämerkki oli toinen, jota inhosin pitkään. Yritin kesäisin ruskettaa itseäni yhtä tummaksi kuin syntymämerkkini, jottei se näkyisi. Levitin kotona ulkoillessa paksun valkoisen kerroksen aurinkorasvaa merkin päälle, jotta siihen ei osuisi auringonsäteitä, vaan iho ruskettuisi vain ympäriltä. Herranjumala miten isot ongelmat sitä onkaan olleet! 😂Nykyään rakastan merkkiäni, se näyttää mielestäni valaan muotokuvalta 🐋 Olen harmitellut sitä, että se on haalistunut iän myötä.

Näin jälkeenpäin ajatellen harmittaa suunnattomasti se, miten paljon negatiivista energiaa sitä onkaan kohdistanut omaa ulkonäköään kohtaan. On käyttänyt hirveästi aikaa ja vaivaa mollatakseen, peitelläkseen ja muuttaakseen itseään, vaikka oikeasti on ihan hyvä näin 💖




Minkälainen suhde teillä on omaan ulkonäköön, onko se muuttunut vuosien saatossa? Löytyykö teiltä jotain erityisiä piirteitä, joita olette yrittäneet hullunlailla peitellä tai muuttaa, vaikka toiset eivät edes ole huomanneet koko "virhettä"?

Love & Light
Susanna

4 kommenttia:

  1. Hieno ja rehellinen kirjoitus! Mitä enemmän vuosia kuluu, sitä asallivammaksi olen muuttunut itseni suhteen. Ikä on tässä suhteessa aika armollinen juttu, sillä iän myötä olen ruvennut pitämään piirteistä, joista vielä teini-iässä tunsin paljon epävarmuutta, kuten juurikin pienet rinnat.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos ❤️ Niin totta, ei se ole pötypuhetta että ikä tuo varmuutta ja sallivuutta itsensä suhteen! Varmaan aika moni pienirintainen nainen on kokenut asiasta paljon epävarmuutta, varsinkin teini-iässä, mikä on todella harmillista..

      Eksyin muuten selaamaan blogiasi, joka on mielettömän kaunis ja ihana! 🌸

      Poista
  2. Kyllä vähästäkin ylipainosta jaksetaan sanoa. Kasvun rauhaa ei todellakaan ollut. Vielä pahempi oli kun onnistui pääsemään ylipainosta eroon, koska silloin epäiltiin syömishäiriöiseksi. En ole vuosiin jaksanut stressata vaa'an lukemaan. Se ei kerro kuitenkaan kaikkea. Pidän kasvoistani tämän painoisena. Laihempana kasvoistani tulee luisevat. Kehoni on kivempi vähän laihempana. Mutta kaikkea ei voi saada. :) Eniten toivon että vatsani toimisi normaalisti. Painostani huolimatta syön terveellisesti ja paljon kasviksia. Silti vatsa on ongelma. Yritänkin löytää apua ayurvedasta, kun kaikkea muuta on kokeiltu ja lääkäri totesi että vikaa ei ole.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Aivan varmasti jaksetaan! No apua, miksi joku olisi automaattisesti syömishäiriöinen jos hankkiutuu eroon ylipainosta!? Vaa'an lukema ei todellakaan kerro kaikkea, se miten itse kokee voivansa on paljon tärkeämpää ❤️ Vatsavaivat on inhottavia, toivottavasti saat apua ayurvedasta ❤️

      Poista

Lämmin kiitos kommentistasi <3